Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
272829303112
3456789
10111213141516
17181920212223
24252627282930

RSS


Ohje: Valitse kalenterista kuukausi.

Klikkaamalla vihreänä näkyviä päivämääriä,

löydät kyseisen päivän blogikirjoituksen.

 

 

 

 Parturin tuolissa
20.09.2018 07:30 | Ritva Vainio

Huomenna on koulun kevätjuhla enkä ole tyytyväinen hiuksiini. Manguin äidiltäni, että saisin mennä parturiin leikkauttamaan hiuksiani. Sain luvan mennä. Aikaa ei ollut varattu, mutta kun istui odottamaan pian oma vuoro tulikin. Siellä oli uusi työntekijä, joka alkoi leikkaamaan hiuksiani. Omistaja teki enimmäkseen permanentteja. Niin olin kuullut ihmisten puhuvan. Suurin odotuksin istuin tuoliin ja niin hiuksiani alkoi lennellä lattialle. Kauhuissani katsoin kuvaani peilistä, kun hiukseni muuttuivat kamalan näköiseksi. Otsatukka liian lyhyt, samoin sivuiltakin korvien yläpuolella suora linja. Polkka tukkaa mukaellen, mutta liian lyhyt. En uskaltanut sanoa mitään. Olinhan yksin matkassa. Äiti oli antanut vain rahan mukaan ja sanonut, että kait sinä pärjäät yksin. Miten kehtaan mennä huomenna koulun kevätjuhlaan. Olin ihastunut erääseen poikaan ja en olisi halunnut, että hän näkisi minua nyt, kun hiukseni on kamalan näköiset. Pyöräilin kotiin itku kurkkua kuristaen, toivoen ettei kukaan tuttu tulisi vastaan. Kotona sitten suru pääsi valloilleen ja itkin. Äiti heltyi ja lähti viemään minua Rapon Katille, että siellä laitettaisiin permanentti. Siinä sitten istuin toisen tekijän tuolissa. No ei se paremmaksi tullut. Olin sitten sellainen käkkäräpää. Kyllähän siihen tottui ajan kanssa ja kasvaahan hiukset. Onneksi en nähnyt ihailemaani poikaa kevätjuhlassa ollenkaan.

 


 - Ritva Vainio | Kommentoi



 Ensirakkaus
16.09.2018 17:16 | Anu Viikki

Ensirakkaus kohdistui perhetuttuun, heidän poikaan, joka ol mua 5 vuotta vanhempi.

Muistan hänen vetäneen mua pulkassa mummolan tietä pitkin pimeässä ja sit kurvas tiellä nii nopsaan, että pulkka kaatui ja minä sen mukana. Taisin tuolloin olla joku 3-4 vuotias. Rakkaus tähän poikaan syttyi muutamaa vuotta myöhemmin.

Olin hoidossa Multian päiväkodissa ja aina aamupalan jälkeen pääsimme ulos leikkimään. Päiväkodin aidan tykönä seurasimme ohivirtaavaa liikennettä. Muutama poika hurahti päiväkodin ohi pyörillään vinhaa vauhtia. Yhden heistä tunnistin täksi perhetutun pojaksi. Muistan hänellä olleen kesäisen lierihatun päässä, josta hatun lieri oli nostettu ylös ja hattu oli vaalean keltainen. Voi että hän oli komea!

Samaisena kesänä taisin saada itsekin Lapin reissulta kesähatun, jossa oli lierireuna, olin onnellinen. Mulla oli samantyylinen kesähattu, kuin rakkauteni kohteella. Kenellekään en kertonut tästä salaisesta rakkaudestani.

Kun sitten aloin kulkea linja-autolla koulumatkani Väätäiskylältä Multialle, tiesin, että tämä kyseinen poika tulee samaisella linja-autolla. Kyllä mua jänskätti, kun tulimme pysäkille, josta hän nousi linja-auton kyytiin. Olin niin niin rakastunut häneen!

Erään kerran sitten iltapäiväkerhontäti sai tietää, että ihailen tätä poikaa. Koulussa oli just jaettu koulukuvat. Iltapäiväkerhontäti sanoi, että pyytää tältä pojalta kuvan minulle ja samalla antaa mun kuvan pojalle.

Voi viude sentään! Saisin ihailemani pojan passikuvan itselleni! Kyllä mä jänskätin sitä hetkeä! Tämä täti tunsi jotakin kautta tän pojan.

Sain pojan kuvan. Olin ihan myytyä tyttöä! Ol hän komea kutosluokan kuvassaan! Voin sanoa, että mä melkein nukuin tämä pieni passikuva kädessäni!

Vuosikymmeniä jälkeenpäin, kerran äitin kanssa Keskisen ruokapuolella näimme Tapanin ja hänen vaimonsa.

Pikkutytön muistoissa Tapsa ol pitkä ja komea poika. Nyt hän näytti kaikkea muuta, kuin pitkältä ja unelmien komealta.

Miksi muuten kaikki lapsuuden ja nuoruuden ihastusten ja rakkaudenkohteet vuosikymmeniä jälkeenpäin nähtynä jokaikinen kerta latistuu ja kutistuu mielessä? Näin on käynyt useammin, kuin kerran mulle elämässäni. Ihmettelen suuresti!

 


 - Anu Viikki | Kommentoi



 Vempeleitä
12.09.2018 13:36 | Marja Murtoinperä-Kujala

Haluaisin robotin palvelijakseni, sellaisen nöyrän ja tottelevaisen ihanan koneen! Nappuloita painelemalla tai vieläkin parempi, vain ääneen lausumalla saisi sen ohjelmoitua tekemään kaiken, mitä itse ei viitsisi. Menee haaveilun tiliin, ei minun elinaikanani sellaista vempelettä ole saatavilla tai minulla ei olisi varaa sellaista hankkia, nyt on tyydyttävä aviomiehen apuun, mikä ei sekään ole vähän.

Mutta onhan minulla koneita, on tietokone, älypuhelin ja kaikenlaiset kodinkoneet eloa avittamassa tai sitten vaikeuttamassa?

Joskus käy niin ikävästi, että aivan välttämättömän laitteen viimein saatuaan, se osoittautuukin tarpeettomaksi. Näin kävi paristolla toimivalle purkinavaajalle. Ei niin, etteikö se olisi toiminut, purkit vain onkin vaihdettu erilaisiin, auki vain vetäistään rinkulasta tai nauhasta. Siinä avaajani nyt nököttää hyllyllä muutaman muun pikkuisen kapistuksen seurana odottaen käyttöä.

Pesukoneeni piipittää vienosti, kun on saanut työn tehtyä ja minulle tulee vastustamaton halu vastata, että odota, äiti tulee ihan kohta. Muistan myös silloin tällöin kehaista pesutulosta eli toistaiseksi meillä menee oikein hyvin.

Tietokoneen kanssa meillä on viha-rakkaussuhde. Olin juuri hylkäämäisilläni sen, kun viimeisellä yrityksellä sain sen tottelemaan emäntäänsä. Tämä kone on oikeasti oikutteleva tapaus, eikä vika ole ollut, kuin ehkä pari kertaa koneen ja tuolin välissä. Ja sitten kun oikein pärrään tämän koneen ääressä, mies tulee kysymään saako hän katsoa, mutta eihän se käy, että toinen konettani näpelöisi. Kauempaa ohjeita voi ja saakin antaa, mutta ei koskea. Sama on toisinpäin, en koske hänen koneeseensa.

Ajalla ennen älykännyköitä minulla oli sellainen puhelin, joka eli omaa elämäänsä; soitteli ja lähetteli viestejä laukussani levätessään. Sitten tutut kyselivät, mitä se viesti tarkoitti tai ettei kuulunut mitään soittaessasi. Puhelin oli päältä kaunis, mutta muuten mallia älyvapaa.

Autoni on sellainen vekotin, johon en koske kuin ajaakseni, huollon pojat pitävät sekä Enriquen (autoni nimi), että sen emännän tyytyväisinä.

Laitteet ovat tarpeellisia, mielenkiintoisia, hauskojakin ja helpottavat arkea, kun vain muistaa, että omistaja on pomo ja vempele vain palvelija.

 


 - Marja Murtoinperä-Kujala | Kommentoi



 Kun opin ajamaan pyörällä
10.09.2018 10:01 | Ritva Vainio

Kaunis paahteinen kesäpäivä, jolloin halusin oppia ajamaan polkupyörällä. Tätini luokse oli tullut kesävieraita Valkeakoskelta. Hänen miehensä sisar perheineen. Menin pyytämään heidän tytärtään Tuijaa avustamaan minua opettelussa. Polkupyörällä ajon opettelu oli hankalaa, koska oli vain aikuisten pyörä. Äiti lupasi pyöränsä ja isä laittoi siihen puisen keinun laudan rungon väliin. Siitä jalat ulottui maahan ja oli turvallisempaa opetella ensin tasapainoa. Meidän kylällä oli paljon lapsia, jotka olivat kerääntyneet katselemaan opetteluani. Neuvoja sateli joka puolelta. Tuija oli minua hiukan vanhempi ja hän lupautui avustamaan harjoittelussa. Hauskanmaantiellä oli loivaa alamäkeä ja sinne sitten sunnattiin. Tuija piti rissasta kiinni ja poljin alamäkeen. Muutamien kertojen jälkeen ajoin jo ilman apua. Pitihän sitä taitoa sitten näyttää muillekin ja lähteä ajamaan Pitkäahontielle. Toiset varoittelivat, että taito ei ole vielä tarpeeksi hyvä ja voin kaatua. En tietenkään uskonut, vaan näytin kuinka ajan ilman käsiäkin. Huonostihan siinä kävi. Kaaduin ja joku osa etupyörästä raapaisi palan säärestäni. Verta vuotaen ja itkien suuntasin kotiin paikattavaksi.

 


 - Ritva Vainio | Kommentoi



 Aarteen etsintää
04.09.2018 10:40 | Aimo Ahola

Lauseen muodostavat sanat ja piirtävät mielikuvan aivojeni luomasta aarteesta. Tämä paperi on vaskolini, jolle huuhdon sanataidekultaa, Älynkimallusta. Neronleimauksia. Naurunpyrskähdyksiä. Ilonpilkettä. Hymynvälkettä. Ne ovat paljon enemmän, kuin maallinen mammona. Se aarre on onnellisuus. Se on sitä aarretta, mitä minä etsin. Viisaus, ilo ja onni. Sisimmässäni on niiden tallelokero.


 - Aimo Ahola | Kommentoi



 Tunnetko inspiraation?
22.08.2018 09:29 | Aimo Ahola

Olen minä kerran tehnyt treffit sen kanssa. Odotin sitä tunnin, ehkä jopa kaksi, muttei se tullut. Eikä meistä tullut kavereita. Kerran se on yhtä kirjoitustani väittänyt omakseen, muttei se pidä paikkansa. Olen kuullut, että sillä on sellaisia taipumuksia. Monet ovat kuulemma kokeneet aivan samoja pettymyksiä. Kyllä kaikki kirjoitukseni on omasta päästä ihan itse keksitty. Eikä minkään inspiraatioimpulssin, jonkun tekstisysäysen vierailun sisimmässäni tekemiä.


 - Aimo Ahola | Kommentoi


©2018 Ähtärin kirjoittajaseura Kynäiset ry. - suntuubi.com